Se on hassua, kuinka elämässä joskus sataa, niin silloin sitä tulee kaatamalla.
Vuosi sitten tähän aikaan suljin perässäni oven kotiin, josta oli lähdettävä. Kesällä katsoin oven sulkeutuvan päättyneen parisuhteen merkiksi. Syksyn olen murehtinut oman seurani selviytymistä ja tulevaisuutta. Ja sitten Iloinen Kulkija lopettaa.
Baareja voi brändätä ja sisustaa, mutta vain ajan kanssa siitä muodostuu paikka, joka tuntuu omalta. Oma paikka. Niitä ei rakkaassa kotikaupungissakaan välttämättä ole kovin montaa, osalle meistä ehkä vain yksi.
Sellaisen arvon ymmärtää täysin vasta kun sen menettää, niinhän se aina elämässä menee.
Asiat voivat kääntyä parempaan, mutta en tiedä tuleeko mitään parempaa kuin Iloinen Kulkija, jonka löytötavaroihin nyt jää ystävyyksien alkuja ja korillinen muistoja parhaasta päästä.
No, ovathan ihmiset yhä jäljellä. Hehän ovat tehneet Losesta sen mitä se on, eivät pöydät, tuolit eivätkä edes seinällä roikkuvat pelipaidat.
Moikataan kun nähdään, kaikenlaiset kulkijat.
RV